Puhe Tie Tammisaareen -muistotapahtumassa 9. kesäkuuta 2018

Den här platsen inrymmer mycket tystnad. Den har vuxit fram under hundra år.

Tämän paikan hiljaisuus on hiljaisuutta niiden yli 3000 ihmisen kohtalon edessä, joitten muistoksi tämä muistomerkki on pystytetty. Kun heidät suljettiin vankileirille, heidät suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle. Niissä olosuhteissa, mielivaltaisen väkivallan ja arkisen selviytymistaistelun oloissa, elämä oli vain vaivoin ihmisen elämää. Sitten nälkä, taudit tai teloitukset veivät heiltä senkin. He jäivät pitkäksi aikaa nimettöminä yhteisen historian ulkopuolelle. Niin kaikki ihmiselle kuuluva arvo ja arvokkuus otettiin heiltä pois. Heistä tuli historian hiljaisuuteen unohtunut sivulause, ei enää ihmisiä.

Sellaisen ihmisen osan edessä kaikki sanat uupuvat.

Det här minnesmärket och minnestillfället gör dem som hamnat utanför historien, samhället och mänskligheten till en del av oss, till en del av historien, till en del av det finländska samhällets gemensamma berättelse. Och framför allt till människor, till människor med ett värde, ett namn och en livsberättelse, till människor som vi.

Tämä muistomerkki kertoo heistä, koska he eivät koskaan päässeet itse kertomaan elämäntarinaansa. Jokaisessa heistä toteutui Jumalan antama, nimeltä mainittu ihmisen ainutkertainen elämä. Heitä kunnioitamme tänään, heitä, joiden kesken katkenneen elämän hiljaisuus asuu tässä vielä sadan vuoden jälkeen.

Tämän muistomerkin takaa erottuu myös muita ihmisiä ja toisenlaista hiljaisuutta.

Siellä ovat muut Tammisaaren vangit, jotka selviytyivät ja jotka vähitellen, monet vaivoin ja pitkän ajan kuluessa siirtyivät ulkopuolisuudesta osaksi yhteiskuntaa. Siellä ovat läheiset, jotka yrittivät tuoda ruokaa ja paketteja, kirjoittivat kirjeitä ja pelkäsivät ja surivat kotona. Siellä ovat leirin vartijat, muu henkilökunta, todistajanlausuntojen antajat, tuomioiden määrääjät ja tomeenpanijat. Siellä ovat paikkakunnan asukkaat. Siellä ovat ne, jotka olivat kauempana, eivät tienneet tai halunneet tietää.  Täältä he näkyvät kaikki, kaikki ihmisiä niin kuin me nyt tässä.

Ja kun katsoo vielä kauemmas, muistomerkin ihmisten takaa erottuvat muut vankileirit, koko sisällissodan ja sen jälkiselvittelyjen kaaos ja kauhistuttavuus, kaikki sadan vuoden takaiset tapahtumat ja se miten niiden muiston kanssa on eletty sadan vuoden aikana.

Tältä muistomerkiltä näkyy paljon ja kauas, koko siihen perintöön, josta kasvamme. Se ei ole ensisijassa punaista tai valkoista. Se on ihmisten meille jättämää perintöä. Se on sadan vuoden aikana muovannut meitä ja sitä, millaista on elää ihmisen elämää täällä nyt.

Siinä perinnössä tunnistan paljon hiljaisuutta.

Tunnistan hiljaisuutta, joka on syntynyt sadan vuoden aikana tietoisesta vaikenemisesta ja valikoiden muistamisesta. On kerrottu, mutta ei kaikkea eikä kaikille. Eri perheissä ja suvuissa on kerrottu erilaisia kertomuksia. Eri tahoilla ja eri aikoina on kerrottu kertomuksia, jotka sopivat kulloiseenkin aikaan ja tarkoitusperiin. Vasta vähitellen ja vähä vähältä  eri kertomuksille on tullut tilaa ja oikeutusta. Nyt, kun kyseessä on kolmas ja neljäs sukupolvi, on halu päästä kerrottujen ja vaiettujen kertomusten taakse, enemmän ymmärtämään kuin suojaamaan omaa kertomusta.

On myös sellaista, mikä ei ole koskaan tullut ääneen sanotuksi. Kaikkea sitä, mitä täällä on sata vuotta sitten koettu, tehty tai nähty, ei vain ole voinut kertoa. Kipeimmät ja raskaimmat kertomukset on koteloitu oman mielen uumeniin. Ne ovat eläneet siellä, ehkä ääneen kerrottujen kertomusten takana, hajanaisina, katkonaisina ja enemmän unenomaisina. Niille ei ole sanoja eikä kieltä, mutta silti jotain niistä on välittynyt hiljaisuuden sisässä seuraaville polville. Sellainenkin hiljaisuus tässä on mukana.

Tässä on myös niiden hiljaisuutta, jotka katsoivat etäämmältä, tiesivät, eivät halunneet uskoa tai hiljaa hyväksyivät, käänsivät selkänsä, eivätkä halunneet tai uskaltaneet korottaa ääntään. Kun seison tässä piispan paidassa ja tämä risti kaulassa tiedän kantavani monenlaista historiaa. Kannan paitsi armottomien sanojen historiaa leireille joutuneita ja täällä menehtyneitä kohtaan myös sivusta seuraajan hiljaisuuden historiaa.

Muistomerkin takaa näen kaiken tämän. Kaikki se on meidän yhteistä historiaamme, sekä kerrottu että hiljaisuuteen kätketty. Ennen muuta näen ihmisiä,  ihmisiä niin kuin me, ihmisiä, joille kaikille kuuluu ihmisen arvo, arvokkuus ja oikeus tulla muistetuksi.

Det finns många lager i inbördeskriget, i berättelserna från fånglägren, i tystnaden. Det är inte oviktigt hur vi berättar om det här och nu. Om vi berättar undvikande och slingrande, växer den tunga tystnaden som funnits i generationer. Bördan från det förflutna blir inte lättare av att glömma utan genom att minnas och berätta. Att beröva eller underskatta minnet är att bryta ner en människas värde och värdighet. Därför behöver det finnas rum för alla minnen, också de som är dolda i svåra upplevelser, i hjältehistorier och i skamfylld tystnad.

Vi är inte här för att skipa rätt eller döma. Det har redan gjorts intill förskräckelse. Nu hundra år efteråt är vi här för att vi vill att alla de här människorna ska få ett värde, en värdighet och rätten att bli ihågkomna. 

Syvintä, mikä meitä tässä yhdistää, eivät ole kerrotut tai vaietut perinnöt. Ne voivat olla kullakin erilaisia. Niitten värit voivat olla sekoittuneet tai haalistuneet. Ne voivat edelleen kantaa surua, häpeää, kiitollisuutta, katkeruutta tai ristiriitaisuutta, kaikkea mitä tunne- ja kokemusmuisti voi säilyttää.

Syvintä, mikä meitä yhdistää, ei ole yhteinen kertomus. Syvintä, mikä meitä yhdistää, on yhteinen avuttomuus elämän kauhistuttavan traagisuuden edessä. Että näin voi tapahtua, että ihmisyys voi murentua, että se eetos, minkä varaan yhteistä elämää rakennetaan, voi pettää. Että toiset ihmiset, toisten elämä ja muisto, voidaan viskata yhteiskunnan, historian ja ihmisyyden ulkopuolelle. Emmekä me tässä tänään ole sen parempia tai moraalisesti vahvempia kuin ihmiset sata vuotta sitten. Me vain elämme vakaammassa ja vauraammassa yhteiskunnassa.

Tämä muistomerkki ja tämä muistotapahtuma säilyttävät tajua siitä, miten hauras asia yhteisessä elämässä on jokaisen ihmisen luovuttamaton arvo ja arvokkuus. Se ei ole koskaan itsestään selvää. Siitä ja ihmisten oikeudenmukaisesta kohtelusta on pidettävä kiinni lujasti ja määrätietoisesti, hellittämättä. Yhdenkään ihmisen yhtäläistä paikkaa osana yhteistä elämää, yhteistä muistia ja yhteistä historiaa ei mikään saa viedä. Eikä viime kädessä voi viedä. Siitä vakuuttuneena ja kaikkia muistettuja ja unohdettuja, nimeltä tunnettuja ja tuntemattomaksi jääneitä ajatellen luen psalmista 139

 Herre, du rannsakar mig och känner mig.
Stiger jag upp till himlen, finns du där,
lägger jag mig i dödsriket, är du också där.
Om jag säger: Mörker må täcka mig,
ljuset omkring mig bli natt,
så är inte mörkret mörkt för dig,
natten är ljus som dagen,
själva mörkret är ljus.