Jumala savukerasiassa

21.03.2018Petri Merenlahti

Puheenvuoro Arvojen Akatemian, Arvojen Areenan ja Arvojen Euroopan yhteistapaamisessa ”Sadan vuoden arvot” 8.3.2018 Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla

Hyvät arvovieraat,

Niin teitä lienee paikallaan puhutella, koska kyse on Arvojen Akatemian, Arvojen Areenan ja Arvojen Euroopan osanottajista.

Kuulostaa ylevältä. Sellainen sävy arvokeskustelulla usein on. Kun ryhdytään puhumaan arvoista, saadaan keskusteluun ripaus syvällisyyttä ja sivistyneisyyttä: tämä ei ole mitä tahansa keskustelua, tämä on arvokeskustelua.

Teidän kanssanne käydyissä keskusteluissa tällaista ylevää sävyä ei juuri ole ollut. Pikemminkin ne ovat olleet yritystä pukea sanoiksi kokemusta ja ymmärrystä elämästä ja maailmasta. Se on tapahtunut enemmän kertoen kuin väittäen, enemmän kysyen kuin vastaten.  Olen ajatellut, että kyse on sovittautumisesta ja sopeutumisesta maailmaan, jossa todellisuus ei jäsenny valmiiden ajatus- ja arvojärjestelmien avulla. Sellaiseen maailmaan kuluneet sata vuotta ovat meidät tuoneet.

Kuluneet sata vuotta ovat tuoneet meidät myös tilanteeseen, jossa arvoista puhutaan enemmän kuin Jumalasta. Teidän kanssanne käydyissä keskusteluissa tämäkin on ollut tunnistettavissa. Jumalasta on puhuttu vähän, aamu- ja iltarukoushetkiä lukuunottamatta. Kirkosta ja uskonnosta kyllä jonkin verran, mutta ei Jumalasta. Se kertoo ehkä, että uskon kieli on lakannut olemasta – jos on koskaan ollutkaan – sellainen yhteinen kieli, jonka varassa ja avulla tapahtuisi maailman ja elämän sanoiksi pukeminen. Sen sijaan, sanottakoon se selvästi, Jumalan läsnäolosta tai poissaolosta tämä ei kerro mitään. Me papit lankeamme joskus sellaisen harhan valtaan, että Jumala olisi sitä enemmän olemassa, mitä enemmän me hänestä puhumme.

Voi toki olla niinkin, että teidän kanssanne on Jumalasta puhuttu vähän juuri siksi, että Jumalasta puhuminen on häveliäästi jätetty pappien ammatilliseksi monipoliksi.

Tai sitten kyse on siitä, että täällä vallitsee vahva luontainen taju, että Jumalasta ei yksinkertaisesti puhuta kuin sotesta tai digitalisaatiosta.

Pelon haju

Jumalasta puhumiseen tai Jumalasta vaikenemiseen on vuosisadan mittaisena taustana vaikuttanut myös se, mitä Raymond Chandler kutsui pelon hajuksi. Chandlerilta kysyttiin, mitä hän halusi rikoskirjoillaan kuvata. Hän vastasi: – Haluan kuvata suurkaupungin katujen yllä leijuvan pelon hajun.

Kyse on enemmästä kuin suurkaupungista. Kyse on koko modernista elämänmuodosta. Vaurastuminen ja nopea kehitys ovat sadan vuoden mittaan poistaneet monia arkisia pelkoja. Pelon haju ei ole kuitenkaan poistunut. Se leijuu ympärillämme nyt toisenlaisena kuin sata vuotta sitten, joskus tunnistettavampana, joskus vain etäisenä tuulahduksena. Sadan vuoden kollektiivisessa muistissa pelon hajuun ovat sekoittuneet sotien hajut, meillä sisällissodasta lähtien.

Viime aikoina pelon haju on taas tuntunut vahvempana. Se sekoittuu maailmanpoliittiseen jännitykseen, ilmasto- ja ympäristöuhkien todellisuuteen ja työ- ja toimeentulomahdollisuuksien epävarmuuteen. Se tuo epämääräisen turvattomuuden ja voimattomuuden tunteen. Se saa rakentamaan henkisiä, sosiaalisia ja kansallisia suojamuureja. Ne eivät pelon hajua hälvennä, päinvastoin. Mutta sitä eivät poista myöskään hyvyyden, paremman maailman ja kehitysuskon julistukset.

Mitä vahvempi on pelon haju, sitä vähemmän on uskottavuutta kevyellä, hyväuskoisella puheella Jumalasta, ylipäänsä puheella hyvästä, huolta pitävästä Jumalasta ja Jumalan hyvyydestä.

Kun tässä joukossa puhun pelon hajusta ja Jumalasta, ajattelen Juhani Rekolaa, suomalaista esseistiä ja teologia. Rekola oli sodan käynyt mies. Rintamakokemukset mursivat hänen luottamuksensa Jumalan varjelukseen vaikeuksien keskellä. Vihollisen luoti osui yhtä hyvin siihen joka uskoi ja siihen joka ei uskonut, yhtä hyvin siihen joka rukoili ja siihen joka ei rukoillut.

Rekolasta tuli paljaan ja kovan todellisuuden teologi, vuosisadan mittaisen pelon hajun teologinen tulkki. Hän astui helpon Jumala-puheen tuolle puolen, epäilyjen, pettymysten ja elämän pettämisen keskelle. Ollakseen uskottavaa, puheen Jumalasta oli oltava uskottavaa juuri seillä.

Opillista argumentointia Rekola vierasti. Hän ei pyrkinyt asettamaan maailmaa ja elämää järjestykseen. Hän janosi enempää. Hän kävi keskustelua ihmisen osasta tässä maailmassa, jossa elämme ja jossa kuolemme, ja Jumalasta.  Hänen esseittensä keskustelukumppanit löytyivät taiteesta ja kirjallisuudesta.

En tiedä, olisiko Juhani Rekola viihtynyt tässä joukossa täällä. Laajan sivistyksensä puolesta kyllä, mutta yhteiskunnallinen arvokeskustelu ei ollut hänen lajinsa. Hän oli Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi, joka viihtyi – paitsi kirjojen – Slussenin sissien ja muiden elämänsä tukipuut kadottaneiden parissa. Siellä ei puhuttu arvoista. Siellä pelon haju oli tarttunut vaatteisiin. Siellä kamppailtiin arvottomuuden kokemuksen kanssa.

Jumala savukerasiassa

Kysymys uskottavasta Jumala-puheesta on vuosisadan mittaan askarruttanut muitakin kuin Juhani Rekolaa. Heinrich Böll käsittelee sitä novellissa Tohtori Murken kootut tauot. Siinä on henkilö nimeltä Bur-Malotke. Hän on merkittävä kulttuuripersoona ja arvovaikuttaja, joku voisi sanoa: Arvojen Akatemian ainesta. Novellissa eletään vuotta 1955. Bur-Malotke on pitänyt radioesitelmiä kymmenen vuotta, arvostettua arvopuhetta. Kaksi vuoden 1945 esitelmää taiteen olemuksesta nyt halutaan lähettää uusintoina. Bur-Malotke on suostunut, kunhan esitelmiin tehdään pieni muutos. Hän oli ”vuoden 1945 uskonnollisen innostuksen vallitessa tehnyt kääntymyksen”. Sen seurauksena hän oli esitelmissään useaan otteeseen puhunut Jumalasta.

Sekin oli osa sodanjälkeistä maisemaa Euroopassa. Keskitysleirien ja sodan kauhujen jälkeen, moraalisen kompassin rikkoonnuttua, kadotettujen illuusioiden raunioilla Jumala välähti hetkeksi näkyviin. Jumala astui kuvaan, kun muuta ei ollut.

Mutta kymmenen vuotta myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa olot ovat vakiintuneet. Eurooppa on saanut maata jalkojensa alle ja luottamusta tulevaisuuteen. Tähän vaiheeseen viime aikoina on usein viitattu, kun on puhuttu EU:n arvopohjasta. Vuonna 1955 Bur-Malotke ei halua enää esiintyä uskonnollisena. Hän edellyttää, että hänen esitelmistään poistetaan sana ”Jumala” ja tilalle laitetaan hänen ennen sotaa käyttämänsä ilmaus ”tuo korkeampi olento jota kunnioitamme”. Tehtävä annetaan nuorelle toimittajalle tohtori Murkelle. Se tarkoittaa nauhan leikkausta ja uusien nauhanpalojen liimaamista tilalle. ”Jumala” esiintyy esitelmissä 27 kertaa. Jumala leikataan kaikista kohdista pois. Bur-Malotke tulee studioon ja lukee nauhalle ”tuo korkeampi olento jota kunnioitamme” kaikissa niissä sijamuodoissa, joita tarvitaan, 27 kertaa ja muutama vielä varalle.

Niin Tohtori Murkella on 27 irrallista nauhanpätkää, joissa on sana ”Jumala. Tohtori Murke laittaa ne savukerasiaan, joka jää studion hyllylle.

Novelli on satiirinen kuvaus maailmasta, joka on käynyt yhä tutummaksi, kun radion rinnalle ovat tulleet televisio ja kaikki internetin ja sosiaalisen median välineet. Sanat menettävät sisältönsä, niistä tulee välineitä mielikuvien muokkaamiseen ja vallankäyttöön. On helppo nähdä historiallinen jatkuvuus, joka tulee Bur-Malotkea kauempaa: siihen kuuluvat Hitlerin radiopuheet, kaikki sotapropaganda ja tämän  hetken valeuutiset ja harhaanjohtavat twiitit. Sellainen on ollut sadan vuoden matka.

Sellaisessa maailmassa ylevä arvopuhe on sisältä tyhjää, ja yhtä tyhjäksi kovertuu puhe Jumalasta. Jumala lakkaa olemasta Jumala. Jumalasta tulee pelkkä sana, jota toistetaan. Lopulta kun Jumalalla ei ole enää käyttöä, se voidaan säilöä savukerasiaan ja jättää johonkin lojumaan niin kuin mikä tahansa arvoton tavara.

Novellissa nauhanpätkät löytyvät myöhemmin. Studiossa tehdään kuunnelmaa. Käsikirjoituksessa ateisti kysyy kovalla äänellä suuren kirkon tyhjässä akustiikassa: ”Kuka minua silloin kaipaa, kun ruokin matojen suita vain? Kuka minua enää muistaa, kun ruumiini on luita vain? ”Käsikirjoituksessa jokaisen kahdentoista tällaisen kysymyksen jälkeen on merkitty: äänettömyys. Se ei tyydytä ohjaajaa. Hänen mielestään äänettömyyden tilalla pitäisi olla jotakin, esimerkisi Jumala. Silloin teknikko muistaa savukekotelon, jossa tohtori Murken ”Jumala”-nauhanpätkät ovat. Niin vastaus ateistin kysymyksiin tulee kuunnelmaan Bur-Malotken äänellä: Jumala. Näin Jumala-puheen merkityksettömyys ulottuu myös ateistien ja uskovien kiistelyyn Jumalan olemassaolosta. Sekin on sisältä onttoa.

Novelli on kuvaus tohtori Murken turhautumisesta ja tuskastumisesta. Hänelle koko tehtävä Bur-Malotken esitelmien kanssa on syvällä tavalla vastenmielinen. Ymmärrän tohtori Murkea. Hän ahdistuu sellaisen keskellä, jonka tunnistan vuosisadan perinnöksi, jota kannamme. Hän tuntee vihaa tyhjyyttä ja valheellisuutta kohtaan, jota joutuu olemaan rakentamassa. Hän tuntee voimattomuutta, kun sanat menettävät merkityksensä.

Tohtori Murkea ei lohduta postikortti jonka hän löytää taskustaan. Sen on lähettänyt hänen uskovainen äitinsä. Kortti on räikeän kirjava. Siinä lukee: – Rukoilen sinun puolestasi Pyhän Jakobin kirkossa. Tohtori Murkelle kortti edustaa banaalia. Hän kiinnittää sen seinään radiotalossa, jotta kaiken ylevän keskellä olisi edes jotain banaalia.

Tohtori Murkelle kortti on yhtä merkityksetön kuin Bur-Malotken Jumala-puhe. Mutta tohtori Murkella on myös toinen rasia, hänen harrastuksensa. Siihen hän on kerännyt nauhanpätkiä, joissa on radionauhoista leikattuja tyhjiä kohtia. Illalla kotona hän laittaa nauhuriinsa näistä kootuista tauoista tehdyn nauhan. Kaiken tyhjän ja merkityksettömän puheen jälkeen hän kuuntelee äänettömyyttä. Hänen äänettömyytensä ei ole mietiskelevää hiljaisuutta. Se on pelkkää äänettömyyttä, sanojen poissaoloa, tyhjyyttä.

Jumalasta on puhuttava toisin

Yritin mielessäni kuvitella tohtori Murken tänne teidän joukkoonne. Tässä joukossa on ollut paljon puhetta. Olemme tottuneet puhumaan, ja puhumaan tavalla , joka on meille mahdollista ja siitä mikä on meille mahdollista puhua. Olemme tottuneet puhumaan elämästä ja maailmasta sellaisena kuin ne meille näkyväy, todellisuudesta, joka on kova ja lempeä, siitä, miten pelon haju tuntuu välillä vahvempana ja välillä heikompana. Se on arvokasta; sanat voivat olla pettäviä ja tyhjyys saattaa kuultaa niiden takaa, mutta niitä me tarvitsemme. Kootut tauot eivät riitä. Kaikkein suurimpien sanojen, sellaisten kuin Jumala, kanssa olemme oppineet olemaan varovaisia. Jumalan jätämme taukojen sisään.

Yritän kuvitella tohtori Murken tänne. Ehkä hän nojailisi yksin ovenpieleen, lähtisi pois väsyneenä tähänkin puheeseen. Mutta arvelen, että moni täällä saattaa tunnistaa hänen pelon hajunsa, hiljaisuuden kaipuunsa paljon puheen keskellä ja kokemuksen vieraudesta ja tyhjyydestä petollisen julkisen puheen keskellä, ehkä myös kokemuksen Jumala-puheen banaaliudesta tai onttoudesta.

Kysyn mielessäni, voiko olla Jumala-puhetta, joka olisi pelon hajun kyllästämälle tohtori Murkelle merkityksellistä. Kuvittelen hänet henkilöksi kokonaan toiseen tarinaan, joskus kuulemaani anekdoottiin Juhani Rekolasta. Tohtori Murke olisi voinut olla se anekdootin nuori mies, joka harhaili monella tavalla eksyksissä Tukholman kaduilla. Pelon haju oli tarttunut vaatteisiin, elämän merkityksen kohdalla oli vain koottuja taukoja. Hän kertoi jotenkin joutuneensa seurakunnan myyjäisiin. Siellä hänen luokseen tuli kaksi naista. Nämä alkoivat kertoa uskosta, elämänihanteista, hyvästä elämästä ja turvallisuudesta, jonka Jumala antaa. He kysyivät miehen uskosta. Mies kertoi tunteneensa ahdistusta ja pakokauhua, sisällä vain kaaos, ei hän osannut uskosta puhua, turvallisen hyvän elämän antava Jumala ei tuntunut todelliselta, pelkältä sanalta vain. Silloin hänen viereensä ilmestyi pitkä ruma mies papin kauluksessa. Pappi ei puhunut mitään, vain tarttui häntä kädestä ja katsoi noita naisia. Naiset lähtivät vähin äänin. Miehelle tuli turvallinen olo.

Voi olla, että tohtori Murkelle Jumalasta on puhuttava toisin, vierelle asettuen ja äänettömästi tai niin hiljaisella äänellä,  että arvottomatkin kuulevat, ja pelon haju hälvenee.