Kirkolla on vastuu ihmisistä

25.01.2017Petri Merenlahti

Avauspuhe piispainkokouksessa 25.1.2017

 

Hyvät työtoverit,

 

Viime aikoina olen pitänyt piispainkokouksessa avauspuheita harvoin. Nyt aion pitää. Runsaan kuukauden kuluttua astuu voimaan avioliittolain muutos. Avioliitto laajenee käsittämään myös samaa sukupuolta olevien parisuhteita. Siitä syystä käytän nyt puheenvuoron. En puhu piispainkokouksen nimissä tai muiden piispojen puolesta. Puhun omasta puolestani teille, hyvät työtoverit.

Ensimmäinen asia, jonka haluan todeta, on, että muutos on erityisen merkittävä sateenkaariväelle ja heidän läheisilleen. Se on iloa ja helpotusta tuova askel pitkällä tiellä pois häpeän, arkuuden ja kätkeytymisen maailmasta. Se tuo paljon rakkautta näkyviin.

On täysi syy iloita iloitsevien kanssa, niin kuin apostoli Paavali kehottaa. Toivon, että te, hyvät työtoverit, voitte yhtyä tähän iloon riippumatta siitä, mitä ajattelette kirkollisesta vihkimisestä. Tai ainakin ymmärtää sitä.

Muutos on herättänyt vilkasta keskustelua. Niille, joita asia koskee henkilökohtaisesti, kysymys ei ole mielipiteistä ja asenteista, vaan omasta tai läheisen elämästä. Keskustelun tiimellyksessä omista näkemyksistä, olivatpa nämä avioliittolain muutoksesta pettyneitä tai siitä iloitsevia, ei saa tulla ihmisiä tärkeämpiä. Edelleen kuulen kristillisen uskon nimissä esitettyjä puheenvuoroja, joissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä puhutaan ulkopuolisina, heidät ja heidän elämänsä tuomiten tai suvaiten. Uskonnollinen perustelu ei tee loukkaavaa ja haavoittavaa puhetta hyväksyttäväksi.

Olen myös tietoinen, että me piispoina ja piispainkokouksena olemme antaneet viestejä, jotka ovat ristiriitaisia, vaivautuneita tai varauksellisia. Viesti on ollut, tahtoen tai tahtomatta, torjuva eikä vapauttava. Sanon tämän osallisena, en ulkopuolisena enkä syyttäen.

Siksi haluan jälleen kerran muistuttaa, yhtä paljon itseäni kuin muita, että kun puhumme avioliitosta, emme koskaan puhu vain periaatteista, käsitteistä ja ihanteista. Puhumme aina ihmisistä ja ihmisille, myös tässä pöydässä. Näkemyksemme voivat olla erilaisia, mutta siitä meidän on pidettävä huoli, että meidän puheidemme ja viestiemme takia kenenkään ei tarvitse itseään kätkeä tai arkailla.

 

Toiseksi totean, että maaliskuun lähestyessä aistin kirkollisten toimijoiden parissa lisääntyvää rauhattomuutta ja pinnanalaista jännitystä. Sitä ei ole voitu eikä voida poistaa teologisin tai juridisin argumentein. Niistä kiistely on päinvastoin lisännyt rauhattomuutta. Vetoaminen piispainkokouksen auktoriteettiin ei ole tilannetta helpottanut.

Rauhattomuuden taustalla on se tosiseikka, että kukaan ei tällä hetkellä voi varmuudella sanoa, mitä avioliittolain muutoksesta kirkossa seuraa. Nyt en viittaa kiistelyyn juridisista seurauksista. Jotain on selvästi lähtenyt liikkeelle. Ajatus, että kaikki säilyy kirkossa ennallaan, on epärealistinen. Tällainen tilanne on hämmentävä. Olisi ihme, ellei se synnyttäisi rauhattomuutta.

Tämän keskellä on suunnattu katsetta Pohjoismaisiin sisarkirkkoihin, jotka ovat olleet vastaavassa tilanteessa. Toiset etsivät niiden ratkaisuista mallia, toiset varoittavaa esimerkkiä. Sisarkirkkojen kokemuksista on hyvä olla perillä. Me kuljemme kuitenkin kirkkona oman tiemme, tavalla joka on meille mahdollinen, oman historiamme pohjalta omassa tilanteessamme. Juuri nyt näyttää siltä, että kulku ei välttämättä tule olemaan erityisen hallittua ja suoraviivaista. Sellaista kirkon tie on vain ihanteissa, ei tässä elämässä. Tässä elämässä on suostuttava myös kompurointiin ja keskeneräisyyteen. Uhkakuvien tai haavekuvien rakentamiseen ei ole syytä. Sen sijaan tarvitaan levollista luottamusta. Pyhä Henki johtaa ja kuljettaa kirkkoa, todellista kirkkoa, kaikkina inhimillisine ristiriitoineen. Joskus Pyhä Henki ravistelee, ja uskon että ravistelee luodakseen uutta.

 

Kolmanneksi haluan kiinnittää huomiota avioliitosta käytävään keskusteluun. Piispainkokous laati viime vuonna selonteon kirkon tähänastisesta avioliitto-opetuksesta ja sille esitetyistä perusteluista. Selonteko oli tarpeellinen. Se loi taustakuvan, johon koko keskustelua voi peilata.

Olen havainnut, että avioliittokeskustelussa on vain osittain kyse avioliitosta. Se on myös keskustelua uskontulkinnasta, raamatuntulkinnasta, ihmiskuvasta, maailmankuvasta ja jumalakuvasta. Esiin tulleet eroavaisuudet koskevat tämän kaltaisia syviä kysymyksiä. Samaa sukupuolta olevien avioliitto ja homoseksuaalisuus eivät ole eroavaisuuksia synnyttäneet. Eroavaisuudet ovat vain tulleet näkyviksi tämän teeman yhteydessä. Tällainen kirkkomme on, näin eri tavoin luterilaista perintöä kirkossa tulkitaan.

Tämä todellisuus on syytä tunnustaa ja suostua siihen. Siksi olen pitänyt hyvänä, että myös piispat ovat ottaneet osaa avioliittokeskusteluun henkilökohtaisilla puheenvuoroilla, painavillakin. Mitä avoimempaa, suorempaa ja reilumpaa meidän keskustelumme on, sitä enemmän se auttaa koko kirkkoa. Kirkon ykseyden vaaliminen ei toteudu pinnistetyn ja velvollisuudesta luodun yksimielisyyden avulla. Sellainen on raskasta ja välittää vaientavan viestin kaikkiin suuntiin. Nyt tarvitaan turvallinen julkinen tila, jossa kaikki voivat hengittää vapaasti ja jossa voidaan käydä rauhallisesti sitä keskustelua, joka avioliitosta on käytävä. Piispat ovat avainasemassa tällaisen tilan luomisessa.

Koska kysymys avioliitosta on se, joka nostaa uskontulkintojen erilaisuuksia näkyviin, on vaarana, että avioliitto alkaa näyttää uskon keskukselta. Avioliittokantojen perusteella aletaan arvioida oikeaa uskoa tai elämää. Siksi on minusta tarpeen sanoa ääneen yksinkertainen perusasia. Kristillinen kirkko ei ole maailmassa avioliiton takia eikä avioliittoa varten. Kirkko on olemassa maailmassa Kristuksen takia. Yhteinen uskomme on uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan, ei uskoa avioliittoon.

Avioliitto on inhimillisen elämän järjestys ja sellaisena Jumalan hyvä lahja. Ei enempää eikä vähempää. On hyvä pitää mielessä, mitä Jeesus sanoi toisesta inhimillisen elämän järjestyksestä ja Jumalan hyvästä lahjasta, lepopäivästä. ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” Samalla tavoin avioliitto on ihmistä varten eikä ihminen avioliittoa varten.

 

Neljänneksi olen pannut merkille, että ajankohtaista keskustelua on hallinnut kysymys siitä, mitä pappi saa tai ei saa tehdä ja miten tätä kontrolloidaan. Julkisuuden kannalta kysymys on ymmärrettävä. Se on konkreettinen.

Minusta tässä tilanteessa paljon olennaisempaa on kuitenkin kysyä aivan toisenlaista kysymystä: Miten kirkko kantaa vastuun siitä, että se palvelee kaikkia jäseniään ja kaikkia kohtaamiaan ihmisiä? Kirkossa tästä puhutaan kirkon pastoraalisena vastuunsa. Vastuu on yhtäläinen kaikkia ihmisiä kohtaan, kaikkia niitä, joiden kanssa ja puolesta kirkon kuuluu rukoilla. Eri elämäntilanteisiin liittyvät tilannekohtaiset jumalanpalvelukset ovat tämän vastuun kantamista. Kirkkokäsikirja on malli ja apuneuvo sitä varten.

Minua on häirinnyt se, että kirkkokäsikirjaa on viime aikojen keskustelussa käsitelty kuin se olisi oikeusnormi tai moraalinormi. Kirkkokäsikirja on olemassa ihmisiä varten, jumalanpalveluselämää varten eri elämäntilanteissa, ilossa ja surussa, avioliiton yhteydessä ilossa. Jumalan antama elämä on monimuotoisempaa kuin kirkkokäsikirja. Kuten on useaan kertaan todettu, kirkkokäsikirjassa ei ole otettu huomioon sellaista tilannetta, jossa samaa sukupuolta oleva pari solmii avioliiton. Kirkon vastuu ihmisten palvelemisesta koskee kuitenkin yhtäläisesti myös tällaista tilannetta.

Vastuun kantamisessa avainasemassa ovat papit ja piispat. Piispainkokouksen selonteon jälkeen monet meistä piispoista ovat antaneet papeille ja seurakunnille omia ohjeitaan samaa sukupuolta olevan parin avioliittoa koskien. Toivon, että ohjeet eivät keskity siihen, mitä saa ja mitä ei saa tehdä, vaan siihen, miten kirkko kantaa vastuunsa ihmisistä ja toimii kaikkien jäsentensä palvelijana ja tukena. Papit tarvitsevat tässä rohkaisua, tukea ja ohjausta. Luottamusta paljon enemmän kuin kontrollia.

On tullut ilmeiseksi, että papit tulevat kantamaan vastuutaan samaa sukupuolta olevien avioliiton yhteydessä eri tavoin. Olennaista on, että vastuu kannetaan ja etusijalla ovat elämänsä tärkeässä juhlassa olevat ihmiset eivätkä papit itse ja kirkon ristiriidat. Yhteisesti hyväksyttyä mallia, jolla olisi kirkolliskokouksen hyväksynnän tuoma status, ei näihin tilanteisiin ole. Kirkkokäsikirjan aineisto on ainoastaan sovellettavissa. Toiset papit tulevat hyödyntämään sitä vähemmän, toiset enemmän, jotkut lähentyen käytännössä avioliiton siunaamista.

On myös pappeja, jotka uskonvakaumuksensa ja omantuntonsa takia katsovat, etteivät voi palvella millään tavalla samaa sukupuolta olevaa avioparia. Vastuullista on silloin ohjata sellaisen papin luo, jolle palveleminen tässä tilanteessa on luontevaa. Siihen täytyy olla mahdollisuus nyt ja vastaisuudessa.

Kirjava käytäntö tulee olemaan kirkon todellisuutta. Se on minusta myönnettävä. Tulee myös olemaan tilanteita, joissa pappi omantuntonsa ohjaamana toimittaa avioliittoon vihkimisen ohjeista huolimatta. Kirkko ei siihen kaadu. Vahingollista sekä kirkolle että asianomaisille voi sen sijaan olla, jos tieten tahtoen hakeudutaan konflikteihin ja käräjätupaan. Omasta puolestani haluan vedota, ettei kenenkään avioliittoa asetettaisi kirkkopoliittisen demonstraation tai kamppailun välikappaleeksi. Papin tehtävä on palvella ihmisiä, ei omia tai muiden kirkkopoliittisia päämääriä. Toivon, että keidenkään avioliitto ei joudu kirkkopoliittisen kamppailun jalkoihin myöskään siten, että siihen liittyvästä juhlasta muiden toimesta tehdään oikeus- tai kanteluprosesseja.

Hyvät työtoverit, vastuu tässä tilanteessa on sekä papeilla että meillä piispoilla. Meillä on vastuu kirkosta. Se on aina vastuuta siitä, mitä ihmisille kirkossa tapahtuu. Vastuun kantaminen edessä olevassa tilanteessa ei tule olemaan helppoa. Tulemme olemaan monesta suunnasta tulevien paineiden ja odotusten keskellä. Tarvitaan viisautta ja kaukonäköisyyttä. Siinä nähdään myös kykymme toimia yhdessä erilaisista näkemyksistämme huolimatta. Kukin piispa tarvitsee sekä tukea muilta että tilaa kantaa omaa pastoraalista vastuutaan oman harkintansa mukaan kunkin tilanteen edellyttämällä tavalla. Sitä pitää toisten kunnioittaa.

Omasta puolestani olen vakuuttunut, että kirkon tulevaisuutta rakennetaan parhaiten, kun edessä olevia tilanteita arvioidaan sen perusteella, miten niissä toteutuu kirkon pastoraalinen vastuu ihmisistä ja ihmisten palvelemisesta. En usko, että kirkon tulevaisuutta voidaan rakentaa sanktioiden, kurinpidon, kontrollin ja oikeusprosessien avulla. Siksi: mikäli mahdollista ja mikäli se meistä riippuu, tehkäämme kaikkemme, ettei niin käy.

Toivon ja rukoilen, että Jumala antaisi iloa ja siunausta sekä niille, jotka avioliitossaan sitä tarvitsevat, että niille papeille, jotka työssään sitä tarvitsevat, ja meille piispoille, meille riittävästi voimaa, viisautta ja rakkautta.