Kirkkopäivien jazzmessu, Turku 27.5.2010

27.05.2010admin

Helluntai
 

Meitä on täällä aika paljon. Täällä on väkeä Lappeenrannasta ja Vantaalta, Kiuruvedeltä ja Kuortaneelta, Nakkilasta, Ulvilasta ja Oulun tienoilta, Pohjois-Karjalasta ja Hämeestä. Ja tietysti täältä Turusta. Ja monilta monilta muilta paikkakunnilta.

Kun katselen täältä teitä, näen lukemattomia kasvoja. Kaikki omanlaisiaan, ja kaikkien kasvojen takana ovat kunkin omat tunteet ja ajatukset. Niitä en näe, mutta näen kasvot, ja elämän rikkauden. Näin monella tavalla Jumalan antama elämä maailmassa toteutuu.

Tämä on Jumalan kansan juhla. Tämä on elämän runsauden juhla.

Kun katson teitä täältä, teitä kaikkia, ajattelen, miten hyvä on ihmisen elää tässä maailmassa, kun ei ole yksin.

Meitä on tässä messussa melkein yhtä kirjava joukko kuin oli koolla ensimmäisenä helluntaina. Silloin seurakunta sai Pyhän Hengen ja ihmiset hämmästyivät. He hämmästyivät sitä, että olivat toisilleen vieraita ja puhuivat eri kieliä, mutta saattoivat ymmärtää toisiaan. He havahtuivat siihen, että kuuluivat yhteen.

Niin Pyhä Henki vaikuttaa ja luo yhteyttä ihmisten kesken. Samoin tapahtuu nytkin, jatkuvasti. Niin tapahtuu tällaisessa isossa joukossa, mutta myös arkisemmissa, tavallisissa yhteyksissä, kun ihmiset tapaavat toisiaan. Pyhä Henki vaikuttaa siellä, missä jonkun yksinäisyys helpottuu.

Jotta yhteys syntyy, tarvitaan yhteistä kieltä, niin kuin ensimmäisenä helluntaina. Tarvitaan kieltä, jolla toiselle voi välittää tärkeät asiat. Kielen täytyy olla kunkin oma kieli, sellainen jota ymmärtää. Kaikkein tärkeimmistä asioista, kuten uskosta ja rakkaudesta, täytyy voida kuulla ja puhua sellaisella tavalla, joka on kullekin luontaista ja omaa. Ei ole niin, että ensin täytyisi oppia jotkin tietyt sanat tai uskon erityinen kieli, ja sitten vasta voisi olla osa tätä yhteyttä.

Tänään käyttöön otettu viittomakielinen Luukkaan evankeliumi on esimerkki tästä. On tärkeää, että se jonka äidinkieli on viittomakieli, voi omalla kielellään vastaanottaa sen, mitä evankeliumi Kristuksesta, uskosta ja elämästä kertoo.

Joskus kieli, jota tarvitaan yhteyden rakentamiseen, on hyvin yksinkertaista. Suurinta iloa ei voi jakaa sanoin. Sitä varten tarvitaan ehkä naurua, tanssia ja musiikkia, tai vain hiljaista myhäilyä. Aina ei myöskään löydy sanoja silloin, kun haluaisi rohkaista ja lohduttaa. Silloin voi riittää käden laskeminen toisen olalle tai vain hiljaa olemista vieressä. Erityisesti sellaista kieltä tarvitaan, kun toinen on väsynyt tai murheellinen.

Jotta voi välittää toiselle ihmiselle tärkeitä asioita, pitää ensin kuunnella, nähdä ja ymmärtää toisen ihmisen oma elämäntilanne juuri sillä hetkellä, ja millaista siinä on olla juuri hänenä. Vasta sitten voi oppia käyttämään kieltä jota toinen ymmärtää.

Yhtä tärkeää on se, että jokaisella on oikeus kertoa elämästään ja omista asioistaan omalla kielellään. Jokaisella on oikeus myös löytää sisimpänsä tärkeimmille asioille omat sanansa, ja tulla ymmärretyksi. Sanat voivat olla hapuilevia ja yksinkertaisia, puutteellisia ja oudossa järjestyksessä. Monesti tarvitaan kärsivällistä kuuntelemista, jotta sellaiset sanat löytyvät. Mutta se, että saa kerrotuksi sen, mitä sisällä on, on vapauttavaa.

Seurakunnassa ja kirkossa kaikilla on lupa ja oikeus tuoda omat asiansa esille ja kertoa niistä toiselle sillä tavalla ja sellaisella kielellä kuin on itselle mahdollista ja luontevaa. On myös lupa olla hiljaa, sillä uskon ja elämän kaikkein herkimmät asiat ovat sellaisia, joista ei aina tarvitse puhua.

Kaikkein tärkeimmät viestit, joita on syytä kuunnella erityisen tarkasti, saattavat tulla syrjään jääneiltä. Ne saattavat tulla sieltä, missä on totuttu vaikenemaan ja jättämään suuret ja varmat puheet toisille.

Omenapuut kukkivat kohta. Meillä kotipihassa on muutamia omenapuita. Yksi on keskellä pihaa. Se on hieno, sopusuhtainen omenapuu, se näyttää kaikin tavoin sellaiselta kuin omenapuun tulee olla. Erityisesti kukkimisen aikaan se on pihan kaunistus.

Peremmällä on toinen omenapuu. Se on vanha ja syrjässä. Se on kaatunut sillä tavoin, että runko kulkee maata pitkin, ja sitten rungon päässä on oksia niin kuin pensaana. Kesän mittaan oksapöheikköön kasvaa nokkosia, eikä niitä tahdo millään saada pois. Se vaikuttaa kaikin tavoin onnettomalta omenapuulta. Kun katsoo sitä kukkimisen aikaan, kukkia tuskin erottaa sieltä matalalta ja edessä olevan kuusen takaa. Silloin tulee mieleen, että oikeastaan se pitäisi kaataa pois.

Kun tulee syksy, molemmat puut tekevät hedelmiä. Se joka on keskellä, se muotovalio, tekee hedelmiä, joita kukaan ei syö. Ne ovat kitkeriä ja mehuttomia. Mutta siinä surkeassa, maata vasten painuneessa puuvanhuksessa, on koko pihan maukkaimmat omenat.

Sillä tavoin Jumala maailmassa toimii, myös ihmisten parissa. Ja Jumalan Hengen hedelmää ovat ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.”