Kohtuuttoman epämiellyttävä, kohtuuttoman mahdollinen, Pod.fi -sivuston lukupiirissä kevät 2010

17.05.2010admin

Tunnustan, etten nauttinut lukemisesta. Kohtuuttomuus on kohtuuttoman epämiellyttävä kirja. En osannut myöskään jättää kirjaa kesken. Kirjan maailma vaikutti liiaksi mahdolliselta. Se oli katsottava loppuun.

Miehiä on kaksi, kertoja ja Hän Itse. Kertoja on toimittaja, joka kadottaa elämänsä ja minuutensa. Hän Itse on mies, jonka takia kaikki se tapahtuu.
Hän Itse on narsisti, ihminen, jolle maailma on olemassa vain häntä varten. Hän ei tarvitse nimeä, koska hän on kaikki. Hän ei tarvitse omia ajatuksia, koska ajatukset ovat vain käyttöainetta muiden hallitsemiseksi.
Hänen, siis Hänen Itsensä, vaikutuspiiriin jouduttuaan kertoja vähitellen menettää kaiken omasta minuudestaan. Perheensä, työnsä, ajatuksensa, tunteensa. Kertoja alkaa elää vain toisen kautta.
Kyseessä on kauhistuttavan, vastenmielisen tarkasti kuvattu narsistin uhrin tarina.
Se ei kuitenkaan ole epämiellyttävintä.
Epämiellyttävintä on, että Saision kuva ei ole vain kuva kahdesta ihmisestä. Kuva on kuva kulttuurista, jossa valtaa käytetään narsismin keinoin. Pahimmillaan mediajulkisuus on tällaisen vallankäytön väline. Hän Itse on lööppien mies. Kun vaikutus rakennetaan mielikuvien ja itsensä taitavan markkinoinnin avulla, valtaa ei erota, siihen ei saa otetta.
Narsistisessa kulttuurissa yhteisestä elämästä katoaa se, mikä on totta ja todellista. Silloin myös moraali muuttuu välineeksi. Moraalisilta näyttävien tekojen varsinainen motiivi on vaikutuksen tekeminen. Mihinkään ei voi luottaa, ei mihinkään. Sellaisen pettävän maailman keskellä ihmiset epätoivoisesti yrittävät löytää tietä toistensa luo, sillä yksinäisyys on pahinta, pahempaa kuin petetyksi ja hyväksi käytetyksi joutuminen.
Vasta kuolema, oikeastaan vain kuolema, on kirjassa sellaista, mihin narsistinen valta ei ulotu. Kuolema on suvereeni ja totta, ja sitä vasten kulissit kaatuvat ja ihmisen yritys olla jotain paljastuu kaikessa alastomuudessaan ja surkeudessaan.
¤
Lukemisen jälkeen katselin aurinkoa, joka valaisi hangen kirkkaaksi. Ajattelin kaikkea sitä lämpöä ja todellista, mitä ihmisten välillä on. Rehellistä, tavallista, yksinkertaista. Tiesin, tiesin hyvin, että sellaisen varaan elämä lopulta rakentuu. Luottamuksen.
Ja kuitenkin ymmärsin, että olin juuri katsonut maailmaan, jollainen on mahdollinen, päivä päivältä mahdollisempi. Tässä kulttuurissa kiusallisen ja kauhistuttavan mahdollinen. Sen paljastaessaan Kohtuuttomuus on tinkimättömän moraalinen teos.