Puhe arkkipiispa Jukka Paarman lähtöjuhlassa, Turku 16.5.2010

16.05.2010admin

Arvoisa arkkipiispa, hyvä Jukka

Kun katsoin, miten astuit arkkipiispan viran tunnukset jätettyäsi kirkon keskikäytävää, muistin mitä kuulin kerrottavan eräästä piispantarkastuksesta. Oli meneillään sen viimeinen osio, yleinen piispantarkastus kirkossa. Tarkastajille oli asetettu pöytä kirkkosalin eteen seurakuntalaisia vastapäätä tavalliseen tapaan. Asetelma, josta henkii tarkastusinstituution vuosisatainen paino.

Yllättäen lähdit pöydän takaa ja astelit kirkon keskikäytävälle seurakunnan keskelle ja johdit sieltä keskustelua seurakunnan asioista.

Se oli pieni ele, mutta kuvaava. Näen siinä jotain, joka on ollut ominaista tavallesi johtaa kirkkoa ja hiippakuntaa.

Jotta niin voi tehdä, on tunnettava perinne ja oltava hyvin tietoinen siihen liittyvistä merkityksistä. Eleessä ei ollut perinteen särkemistä, vaan hienovaraista kehittämistä, uteliasta kokeilua: toimisikohan tämä näin.

Ennen muuta eleessä näkyi sinulle ominainen seurakunnan, kirkon perustason arvostus, ja halu sanoa sanottavansa, ei ylhäältä päin vaan ihmisten rinnalta. Tekemättä itsestään numeroa: tärkeää on asia ja se mitä yhdessä löydetään, en minä tai minun viisauteni.

Se on ollut sinulle ominaista: kehittää kirkkoa määrätietoisesti, mutta pienin elein, ja toimia kirkon johdossa ja arkkipiispan virassa, viran kaikista merkityksistä hyvin tietoisena ja niitä kunnioittaen, ihmisen näköisesti ja kokoisesti.

Se on tärkeä perintö, jota juuri nyt, vahdinvaihdon kynnyksellä arvostan erityisen paljon.

Se on ollut myös merkittävä linjaus suhteessa niihin paineisiin, joita julkiseen johtajuuteen tällä hetkellä kohdistuu. Yhtäältä epävarmuus ja maailman monimutkaisuus nostavat esiin kaipuun vahvoihin auktoriteetteihin, ja toisaalta narsistinen julkisuuskulttuuri tukee narsistisia johtajia, jotka työntyvät esiin, luovat mielikuvia ja käyttävät valtaa markkinoimalla itseään.

Tässä maisemassa olet kulkenut vastavirtaan. Olet astunut esiin ja ottanut paikkasi, kun on tarvittu, mutta et itsesi takia. Tärkeämpää on ollut asioihin paneutuminen ja puhuminen muiden puolesta, erityisesti pienten ja syrjään jäävien, olipa kyse lapsista, oman maan ja maailman köyhistä tai pienistä vähemmistökirkoista.

Se että olet mieluummin astunut seurakunnan keskelle ja puhunut rauhallisella äänellä kuin noussut korokkeelle ja korottanut äänesi, on ollut kirkolle ominainen tie ympäristössä, jossa kovaäänisiä totuuden julistajia ja esille työntyjiä kyllä riittää. Se on ollut sinun tapasi johtaa kirkkoa myös kirkon sisäisten jännitteiden keskellä.

Viime syksynä julkaisemassasi kirjassa Ihmisen huuto kerrot yhdestä Osmo Rauhalan työstä Tyrvään Pyhän Olavin kirkossa. Siinä on kuvattuna kyyhkynen, Pyhän Hengen vertauskuva, Jumalan kolminaisuutta symboloivan tasasivuisen kolmion sisään. Kiinnität huomiota siihen, että kyyhkysen siipi ylittää kolmion viivan. Jumala ja hänen toimintansa ovat aina enemmän kuin ihmisten piirtämät rajat tai yritykset määritellä.

Tänään on kyse yhdestä inhimillisestä rajasta. Alttarille jäi paljon vastuuta, oma vuorosi kantaa sitä, yli yksitoista vuotta, josta me voimme olla kiitollisia, toivottavasti myös sinä ja puolisosi Pirjo. Alttarilta käveli portaat alas ihmisten keskelle Jukka Paarma, jonka elämän yksi merkittävä tehtävä on päättymässä. Mutta kyyhkysen siipi ylittää ihmisten piirtämät rajat ja niin on hyvä. Ihmisenä elämäntehtävä jatkuu, sillä Jumalan antama elämä on paljon enemmän kuin yksi tehtävä tai virka. Se on Jukan elämä.

Haluan kiittää omasta, hiippakunnan ja kirkon puolesta siitä arvokkaasta työstä, jota olet tehnyt, siitä tavasta, jolla olet kirkkoa ja hiippakuntaa luotsannut monella tavalla tuulisina aikoina tässä vaikeassa maailmassa. Haluan kiittää teitä molempia, Sinua ja puolisoasi Pirjoa siitä olette olleet meille tärkeässä paikassa omana itsenänne, ja siten antaneet tilaa ja rohkeutta myös toisille. Toivotan teille hyvän Jumalan läsnäoloa niihin päiviin joita on edessä. Kyyhkysen siipi ylittää rajan.