XI suomalaiset historiapäivät, Lahti 13.2.2010

13.02.2010admin

Tulenkantajat, uskonto ja kirkko 1920-luvulla

1. Asetelma

Syksyllä 1929 Tulenkantajat-lehdessä ilmestyi piirroskuva. Siinä pyylevä pappi rypistää kulmakarvojaan ja katsoo alaspäin häntä iskeneeseen salamaan. Salamassa lukee Tulenkantajat.
Tulenkantajat- lehti ilmestyi puolentoista vuoden ajan syksystä 1928 kevääseen 1930. Se kokosi tulenkantajiksi kutsuttua 1920-luvun nuorta kirjallis-taiteellista eliittiä. Joukossa liikkuivat esimerkiksi sellaiset nuoret kirjailijat kuin Olavi Paavolainen, Lauri Viljanen, Arvi Kivimaa, Mika Waltari, Katri Vala ja Erkki Vala. Erkki Vala toimi lehden päätoimittajana, kunnes tilalle keväällä 1930 tuli Olavi Paavolainen. Kyseessä ei ollut yhtenäinen ryhmä tai liike.
Piirros ilmensi kriittistä asennetta luterilaiseen kirkkoon. Se oli tälle joukolle ominaista. Kirkko johon he reagoivat, ei ollut se kirkko, joka kastaa, siunaa vainajia ja pitää rippikouluja. Keskeiset tulenkantajat olivat kirkon jäseniä, rippikoulun käyneitä, yksi heistä, Mika Waltari myös opiskeli teologiaa. Salama ei kohdistunut tältä tasolta näkyvään kirkkoon.
Sen sijaan he reagoivat luterilaiseen kirkkoon sellaisena kuin tämä esiintyi julkisuudessa, sillä kentällä, jolla he itse toimivat. Kuvan loivat julkisuudessa esiintyvä papisto ja kirkolliset lehdet. Kuvaa leimasi tietty arvomaailma, jonka rakensivat niin kirkon nimissä esiintyneet kuin 1920-luvun dominoiva kansallinen puhe.
Tässä katsannossa kirkko näkyi eräänlaisessa kaksoisvalaistuksessa. Toisaalta kyse oli kansallisesta instituutiosta, jonka rooli itsenäistyneen ja sisällissodan jälkeisen maan yhtenäisen kansallisen identiteetin rakentamisessa oli tärkeä. Se edusti yhteistä syviä henkisiä juuria, uskonnollis-moraalista perustaa, jolle kansallinen olemassaolo haluttiin rakentaa. Kirkon julkisoikeudellinen asema oli vahva. Sisällissota ja kirkon johdon ja papiston sitoutuminen sodan voittajien arvomaailmaan vahvisti tätä, samoin ja erityisesti se, että uskonnonvapauslain tultua voimaan kirkosta erottiin suhteellisen vähän. Vuosina 1923-1930 kirkosta erosi vähän yli 50.000 jäsentä ja vuonna 1930 ev.lut. kirkon ulkopuolella oli kaikkiaan n. 6 % väestöstä,
Kirkko näytti siis seisovan vakaasti keskellä kulttuuria, joka vaikutti homogeenisesti luterilaiselta.
Toisaalta kirkon kuvaa sävytti sen piirissä vallinnut historian tulkinta. Puhuttiin luopumuksesta, vieraantumisesta tai maallistumisesta. Modernisaatioon liittynyt sosiokulttuurinen muutos 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien tulkittiin kristillisen elämänjärjestyksen murenemisena. Suuri osa kansaa oli vieraantunut kristillisestä uskosta. Vieraantumisen satoa oli niitetty kirkon ja uskonnon julkisena väheksymisenä, mutta myös moraalisena höltymisenä ja tapainturmeluksena. Viime kädessä sen seurauksena nähtiin myös sisällissota. Näin muutos tulkittiin
Tässä kehyksessä kirkon varsinaiseksi subjektiksi oli muodostunut eräänlainen sisäpiiri, kirkkokansa, joka toimi erityisen uskonnollisen elämänalueen sisällä ja nimissä, ja johon tukeutuen puolustauduttiin uhkaavaa vieraantumista vastaan. Kirkko siis edusti yhtäältä koko kansan henkisiä juuria, mutta toisaalta erityistä ja erottautuvaa uskonnollista osa-kulttuuria.
Kaksoisidentiteettiä pyrittiin papiston taholta selittämään omaksumalla sisälähetysnäky, jonka puitteisiin sopi myös kansankasvatusrooli, vieraantuneiden palauttaminen yhteiselle moraalis-uskonnolliselle perustalle. Kummastakin motiivitaustasta käsin kirkko näkyi kulttuurisesti suojautuvana kansallisen arvohegemonian osana.
Tällaisessa kontekstissa muodostui nuorten kirjailijoiden kuva kirkosta ja sen edustamista arvoista. Tähän kuvaan he ottivat etäisyyttä. Sille oli vanhaa pohjaa. Juuri kirjailijat olivat edeltävinä vuosikymmeninä nousseet näkyvästi kirkkoa ja kirkon edustamaa kristinuskoa vastaan.

2. Maailmansodan jälkeinen maailmankuva

1920-luvun nuorten kirjailijoiden kritiikki oli kuitenkin toisenlaista. Se ei ollut totutulla tavalla maailmankatsomuksellista kritiikkiä, eikä tarttumista kirkon toimiin tai kannanottoihin. Kyse oli suhteellisen artikuloimattomasta kokemuksesta, että siinä mitä kirkko edusti oli jotain, joka oli vierasta. Asenne ilmaistiin ensi sijassa kuvien ja teksteissä rakentuvien asetelmien kautta, vain harvoin argumentoiden.
Asenteen taustalla oli maailmankuva, joka ei ollut yhtenäinen mutta sisälsiyhdensuuntaisia piirteitä. Yhteistä oli kokemus kuulumisesta samaan sukupolveen. Se oli maailmansodan jälkeinen sukupolvi. Samastumiskohde löytyi eurooppalaisesta kontekstista, ei suomalaisesta.
Sukupolvi koki elävänsä aikojen taitteen tällä puolen, kyse oli uudesta nuorisosta, uudesta sukupolvesta. Maailmansota oli lopullisesti murentanut uskon siihen, että todellisuus olisi ihmisen käsitettävissä ja hallittavissa. Maailma oli liukunut käsityskyvyn ulottumattomiin. Kaikki valmiit mallit olivat menettäneet otteensa, eikä mihinkään ollut luottamista, ei sen paremmin tieteellisiin, filosofisiin kuin uskonnollisiinkaan. Se oli traaginen tilanne, mikä heijastui esiintymisen alkuvaiheen kauhuromantiikassa ja vahvoissa kuoleman kuvissa. Mutta se oli myös vapauttavaa. Nyt ei tarvinnut kiinnittyä mihinkään suljettuun järjestelmään, ei moraalissa, maailmankatsomuksessa eikä uskonnossa. Nyt maailma oli avoin ja ”lupausta täysi”. Kuvaavaa oli, että kun Erkki Valan teoksessa Onnelliset pessimistit (1930) oli omistus: ”Einsteinin suhteellisuusteorialle omistan tämän teoksen”, hän tuskin viittasi fysiikan teoriaan vaan kokemukseen, että kaikki totuudet olivat osoittautuneet suhteellisiksi. ”Me elämme uutta luovaa aikaa. On onnellista tällaisena aikana olla nuori”, julisti tulenkantajat-lehti.
Tässä tilanteessa oli luontevaa tukeutua siihen, mikä oli nykyhetkessä käsillä ja todellista riippumatta murentuneista totuuksista. Sellainen oli itse elämä. Elämästä tuli vitalistiseen tapaan eräänlainen yliarvo. Se kirjoitettiin suurella alkukirjaimella. Elämä ei suostunut inhimillisen sivilisaation luomiin konventioihin ja kategorioihin, vaan loi uutta niistä riippumatta. Olennaista oli tavoittaa pyhän elämän luova voima. Se oli mahdollista erityisen, mystiikan perinnettä muistuttavan elämyksen kautta, yhteydessä luontoon, eroottisen elämyksen hurmiossa tai taiteen kautta. Sama pyhä elämä vaikutti myös kulttuurin uusissa teknisissä ja urbaaneissa ilmiöissä. Kun Olavi Paavolainen polvistui puhelimen edessä ja ylisti hartautta herättäviä säilyketölkkejä, kyse oli siitä, miten ”elämä voimansa ja mahtavuutensa tuntien syöksyy uomassaan.”

3. Vanha ja uusi maailma

Tästä katsannosta 1920-luvun suomalainen luterilainen kirkko näkyi auttamatta vanhan ja väistyvän maailman edustajana. Jännite koski koko elämäntapaa ja sitä miten maailma nähtiin. Sitä ilmensi Arvi Kivimaan novelli Diakonissa Siiri Lampinen vuodelta 1928.
Novelli rakentui vastakkainasettelulle, jossa toisaalla oli maalaisseurakunnan diakonissa Siiri Lampinen ja toisaalla kirkonkylän kauppiaan luo radiota kuuntelemaan kokoontunut seurue. Siiri Lampinen edusti eri maailmaa kuin kauppias:
”Kauppias ei ollut lunastettu: sisar tiesi hyvin, että hän rakasti maailman iloja ja naukkasi kiellettyä viinaa iltaseuroissa herrojen kanssa. Kauppiaan elämänviiva oli toinen kuin seurakunnan sisaren.”
Siiri Lampinen halusi erottautua kauppiaan maailmasta. Hänen maailmansa rakentui uskon ja moralain varaan, sen tukipylväs oli voimakas kirkkoherra, jonka takaa erottui koko kirkollinen auktoriteetti.
Siiri Lampinen astui sisään kauppiaan luo. Häntä vastassa oli ”savua, hälinää, maailmallisuutta”. Se tiivistyi kauppiaan tyttäressä, joka tanssi punaisissa vaatteissa radiosta tulevan hurjasti meluavan musiikin säestyksellä. Hänessä Siiri Lampinen näki ilmestyskirjan pedon, ”joka hyppi mielettömästi verenpunainen kita avoinna”. Siiri Lampinen pelastautui ulos. Novelli päättyi kuvaukseen, jossa diakonissa istui yksin rakennuksen ulkopuolella:
”Hän tuijotti suurin liikkumattomin silmin eteensä ja tunsi koko ruumiinsa vapisevan. Maailma oli hänelle vieras. – – – Hän ei jaksanut rukoilla, hän oli kuoleman väsynyt, – niin kuin kuihtuva lehti, jota tuulikaan ei enää nosta riemuitsemaan viimeisestä pyörteestä, vaan jättää martona maahan makaamaan.”
Novellissa kuvastui tulenkantajille ominainen uuden ja vanhan maailman vastakkaisuus. Vanha maailma oli uskonnollis-moraalinen, sulkeutunut ja väistyvä. Uusi maailma muodostui uuden teknologian ympärille. Se toi mukanaan uutta tapakulttuuria, musiikkia, tansseja ja kansainvälisen tuulahduksen. Siinä oli kauneutta, väriä ja iloa. Se oli dynaamista, eteenpäin katsovaa, uusiin mahdollisuuksiin luottavaa.
Vanhan ja uuden maailman välinen vastakkainasettelu oli pohjaltaan suljetun ja avoimen maailman välistä vastakkainasettelua. Tässä asetelmassa luterilaisen kirkon kuva edusti suljettua, ahdasta elämänpiiriä. Elämä kulki toisaalla. Kirkolla näytti olevan otsa pysyvästi uskonnollis-moraalisen huolen rypyssä. Mielikuvaa vahvisti se, että kirkollisessa lehdistössä reagoitiin tulenkantajien esiintymiseen tavallisesti moraalisen arvion näkökulmasta. 1930-luvun taitteen poliittisesti kuumassa ilmapiirissä tämä sai vielä lisäsävyä, kun K.R. Kares Herättäjässä totesi Tulenkantajat-lehden edustavan ”aitoryssäläistä rivoteoriaa”.
Asetelma ei kuitenkaan nostanut tulenkantajia aktiiviseen taisteluun. Elämä oli pyhä, ja toteutti itseään kulttuurin uusissa ilmiöissä, joten vanha maailma oli yksinkertaisesti väistyvää, sitä vastaan ei tarvinnut taistella.

4. Uutta uskontoa etsimässä

Huolimatta kriittisestä etäisyydestä kirkolliseen kristillisyyteen tulenkantajat kuitenkin olivat lujasti kiinni luterilaisessa taustassaan. Se oli olennainen osa – ei vain heidän kasvuympäristöään, vaan myös heidän kieltään, symbolimaailmaansa ja tapaa jolla merkityksiä muodostettiin. Sukupolven kirjallisuus nousi keskeltä luterilaisuuden läpitunkemaa kulttuuria. Tekstien merkitykset rakentuivat sen osana. Suhde perintöön oli usein ambivalentti, mutta perinnön ainekset tulivat käyttöön erityisesti silloin, kun käsiteltiin uskonnollis-eksistentiaalisia peruskysymyksiä. Kristillinen perintö antoi välineitä käsitellä näitä silloinkin, kun vastauksia hapuiltiin toisin kuin kristillisen perinnön piirissä oli totuttu, ja siitä huolimatta, että perintö samalla kantoi mukanaan yhteyttä sellaiseen kirkolliseen mielikuvaan, johon haluttiin tietoisesti irtautua.
Itse asiassa näiden nuorten kirjailijoiden suhde kristilliseen perintöön oli monitahoinen, ristiriitainen ja kenties dynaamisempi kuin kulttuurisen asetelman perusteella näyttää. Heidän unelmansa ei ehkä kytkeytynyt sen jättämiseen, vaan pikemminkin uudenlaiseen tapaan ymmärtää uskonto. He saattoivat ohimennen puhua uudesta uskonnosta, jonka tuli olla vapaata kaikista perinteisistä suljetuista konventioista, koskivatpa ne oppia, moraalia, jumalakuvaa, uskonnollisia organisaatioita tai uskonnonharjoitusta.
Kirkko puolestaan esiintyi selkeästi määritellyn normi- ja totuusjärjestelmän edustajana ja halusi palauttaa sen. Samalla kirkko näkyi erillisen ja erottautuvan uskonnollisen osa-kulttuurin kautta ja edellytti uskonnon toteutuvan sen sisällä, sen kielen ja pelisääntöjen kautta.
Tässä tilanteessa tulenkantajat yrittivät kysyä, onko pyhän kohtaamiselle ja uskonnolle muuta tilaa suomalaisessa todellisuudessa kuin se, joka toteutuu erityisen uskonnollisen elämänpiirin ja osa-alueen kautta ja jota kirkko opin, järjestyksen, moraalin ja organisaationsa kautta hallitsi, sääteli ja vartioi. He haaveilivat siitä, että uudessa maailmassa olisi toisenlainen uskonto, joka ei olisi uskonnon konventionaalisten tuntomerkkien ja uskonnollisen erityisalueen rajaama. Heidän esiintymisessään voi erottaa kysymyksen, miten löytää kosketus pyhään ja käsitellä sitä, kun kokemus maailmasta ja elämästä on ratkaisevasti toinen kuin niillä, jotka näyttävät esiintyvän uskonnon nimissä ja määrittävän sitä.